Kolmen kuukauden piina

 En tiedä, olenko koskaan maininnut, kuinka lopetin tupakoinnin kuin seinään vajaat puolitoista vuotta sitten. Takana oli reippaat kymmenen vuotta tupruttelua ja muutama enemmän tai vähemmän epäonnistunut lopettamisyritys. Vuodenvaihteessa olin onnistunut "lopettamaan" siten, että tupakoin ainoastaan alkoholia nappaillessani, ja tätä onnistuinkin pitämään yllä jopa ihan kesään asti. Ja ei, alkoholinkulutukseeni ei tullut huomattavaa piikkiä tämän vuoksi. Kuitenkin syksyllä aloin lipsua periaatteestani ja pian huomasinkin tupakoivani taas lähes täyspäiväisesti. Tiesinkin, ettei ongelmaan ole muuta ratkaisua kuin rehellinen nollatoleranssi.

Niinpä tein lupauksen, josta muistin toki uhota erinäisille tahoille kovaan ääneen saadakseni vähän ulkoista painetta: TÄN askin jälkeen mä en enää röökiin koske! Puhtaasti oman itsekurini varassa tästä lakosta lopettamisesta ei olisi tullut yhtään mitään, tarvitsin ulkoista motivaatiota onnistuakseni. Ja tässä ollaan, vuosi ja viisi kuukautta myöhemmin: enpä ole henkosta vetänyt ever since. Kukaan ei - tai no, ainakaan itse en - olisi koskaan uskonut onnistuvani näinkin mallikkaasti. Tupakoiminen oli ihanaa ja iltapäiväsavuke kahvin kanssa oli nautinto, puhumattakaan sauhuttelusta terdellä kylmän oluen kanssa... 

Tämän pohjustuksen oli tarkoitus johdatella seuraavaan aiheeseen, oikeammin seuraavaan lakkoon. Koska mä olen selvästi kaikki tai ei mitään -tyyppi, jolla ei itsekuri pelaa nimeksikään, mutta makeanhimo sen sijaan vaikka ihan puhelinluettelolliseksi nimiä, on sanomattakin selvää, että mun suklaalakkoni menisi todennäköisesti putkeen kuin Jeesuksen pääsiäinen. Mä olen monet kerrat yrittänyt vähentää, rajoittaa tai hillitä mun mässäilyä, mutta jos kolme päivää jaksankin, tulee viimeistään darrasunnuntaina, vapaana perjantai-iltana, saunailtana, nimipäivänä tai jonain muuna mättöpäiväksi aivan selvästi tarkoitettuna päivänä vedettyä taas totaaliöverit niiden kolmen kuivankin päivän edestä. Koska tänään tekee niin kovasti mieli, on ihan ok ostaa sipsipussi, suklaalevy, paketti tai pari Ben&Jerryä ja vielä paketti niitä uusia superhyviä Rainbow'n suklaakeksejä, joissa on sisällä mömmöä, ja syödä itsensä pahoinvoivaksi palloksi. Ens viikosta alkaen mä alan syödä terveellisesti. Hyvää vain kerran viikossa. Ja sama toistuu. Uuudestaan. 

Ja uudestaan.

Ja uudestaan..

Ja uudestaan..

Koska on nähty, ettei tähän ole tulossa muutosta, ja etten mä oikeasti pysty hillitsemään halujani, on pakko palauttaa mieliin tuo yllämainittu tarina siitä, kuinka mä pääsin tupakasta eroon: totaalilakolla. Nollatoleranssilla. Vakautumuksellisella kieltäytymisellä. Natsimeiningillä.

Tarkoitus ei tokikaan ole viettää loppuelämää ilman namskuja, mutta vedin hatusta jonkun kivalta kuulostavan kolmen kuukauden aikarajan, jonka lähtölaskenta alkoi kutakuinkin maaliskuun puolessa välissä. Kohta kaksi viikkoa siis menty jo, ja täytyy sanoa, et eihän tää kivaa ole. Joka päivä ajattelen sitä hyvää Lidlin vaniljavanukasta, joka maistuu taivaalta ja ihan vähän suklaata tai suklaakeksejä ja vaniljajäätelöä kinuskilla ja saksanpähkinöillä. En samalla tavoin kieriskele tuskissani kuin silloin tupakointia lopettaessani, jolloin hampaanjälkiä löytyi ympäri nyrkkiä ja sisään ja ulos hengittäminen oli joskus todella huomiotaherättävää. Nyt lähinnä surettaa ja on ikävä jotain hyvää naposteltavaa, olo on levoton kun ei voi kaapilta mitään hyvää hakea, jugurttikin alkaa tulla korvista ulos.

Ensi kesään, rakkaat!

Kielto koskee siis kaikkea makeaa jälkkäriksi laskettavaa. Itselleni tuo käytännössä meinaa luopumista suklaasta ja suklaakekseistä, jäätelöstä ja muista jälkkäreistä. Ainoat poikkeukset on UniCafén lounaalla mahdollisesti hernekeiton kylkiäisenä tuleva pannari hillolla sekä tarvittaessa kaakao, jota nyt ei tule tosin muutenkaan juotua kovin usein. Stevialla maustettua naturellijugurttia saa syödä ja sitä onkin tullut syötyä. Ensi viikonloppuna hautajaisissa tyydyn kahviin ja pikkusuolaisiin. Kesäkuun puoleen väliin asti on siis tarkoitus todistaa itselle, että ilman hyvääkin voi olla kivaa, ja että elämästä voi nauttia myös nauttimatta suklaata ja jäätelöä. Tai vaihtoehtoisesti kumota väite.

Katotaan päästäänko sinne asti.

Tästä alkoi kevät!

Olen palannut normaaliin päivitysrytmiini ja syksyn postausta ja talven postausta seuraa nyt luonnollisesti – tadaa! – kevään postaus! Alkuvuoden urheilut meni pääasiassa jäällä, satunnaisia ratsasteluja ja jalkapalloiluja (no, ihan muutaman futsal- ja salibandymatsin lisäksi) lukuunottamatta oon käynyt tanssitunneilla ja muuten onkin lähinnä jääpalloiluksi menneet nämä pari kuukautta. Tai no, enhän mä toki mitään pelata osaa, mutta oon käynyt kattomassa ku muut pelaa ja vekkulisti sotkemassa muitten treenejä.

Jokin aika sitten luisteltiin kevään vikat treenit ja lauantaina olikin aika käydä katsomassa bandyliigan finaalia, jossa HIFK vei mestaruuden ja Porin Narukerä jäi hopealle. Hehhe, sitähän toki juhlittiin siinä lauantain ja maanantain välisenä yönä, kunnes tänään oli vihdoin jonkinlaisen ryhtiliikkeen aika nostaa päätään. Takana on lomaviikko myös opiskeluista ja näitä kelpo tekosyitä juhlia ties mitä kavereiden piirisarjaotteluiden voittoja (tai tappioita) onkin sitä myötä puskenut ilta jos toinenkin.

Olikin jo ihan voitto raahata itsensä turmioviikon jälkeen edes yhdelle luennolle ja hoitaa vastenmielisiä pakollisia käytännön asioita puhelimitse. Kuitenkin iltapäivällä etsittyäni ensin puolisen tuntia lenkkarilleni pölyistä partneria onnistuin raahaamaan äässini lenkkipolulle -krhm!- ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Aurinko paistoi ja – mitä nyt hiihtäjiä oli liikkeellä kuin Vasaloppetissa konsanaan – fiilis oli todella keväinen. Tästä alkoikin mun pieni välikausi: jääpallo loppui ja futis alkanee vasta kuukauden päästä, joten on keksittävä muuta urheilua tähän kevään turhakelovin täytteeksi. Ehkä mä sen kuukauden jaksan taas käydä lenkkeilemässä pari kertaa viikossa. Ja jos vaikka jo sinne salille...