Taas uus tammikuu!

I'm back! Ja läskimpänä kuin koskaan!

No en ehkä ihan, mutta kyllä taas (yhä) on semmoset lukemat taulussa, että tän melkein sadan kilon mörssärin on aika tehdä taas uus uudenvuodenlupaus. Viime kirjoituksesta on aikaa kohta lähemmäs neljä vuotta (blogin ulkoasun perusteella 23 vuotta) ja oon välissä siirtynyt uudelle vuosikymmenelle. Nyt siis jos koskaan on viimeinen hetki alkaa tehdä itselleen jotain, jos ylipäätään aion. Mun kaikki harrastukset on opintojen melskeessä huomaamatta jääny, kaikki on pysähtyny. Kerran jouduin vahingossa kehonkoostumusmittaukseen ja huudothan siitä tuli. Mun keho tais olla joku 15 vuotta mua vanhempi. "Jee." Siinäpä ne tärkeimmät oikeastaan viime postauksen jälkeen onkin.

Mut nyt voin ylpeenä (ihan oikeesti ylpeenä) sanoa, että oon alkanu käydä salilla! Joo joo, oon ollu jo ainakin 5 kertaa! Oikeesti aloitin sen jo nippa nappa viime vuoden puolella eli ihan tyylipuhdas uudenvuodenlupausurheilija musta ei tänä vuonna tullut. Mut nyt oon saanu yhden yli-innokaan kaverini mua kaitsemaan säännöllisesti ihan yleiselle kuntosalille oikeiden sali-ihmisten sekaan, vaikka kamalaa rävellystähän se edelleen on.

Ai niin, yhden uuden palloilulajin mä aloitin reilu vuosi sitten, nimittäin lentopallon. Tosin siinä lajissa mun rävellyksen taso kulkee kyllä ihan omissa sfääreissään. Oon käyny nyt vuoden kursseilla eikä mulla ole edelleenkään aavistustakaan, mihin suuntaan mulla pitäis minkäkin kropan osan sojottaa missäkin vaiheessa peliä, kuuluuko tästä mennä seuraavaksi eteen, taakse, oikealle vai vasemmalle. Yhden niin ikään aloittelevan kaverin mä sain hetkeksi mukaan, mutta se lopetti, koska ei 12 viikon aikana saanut yhtä ainutta onnistumisen kokemusta. Feel you. Et jos haluat aloittaa jotain kivaa ja helppoa, missä pääset kerryttämään itseluottamusta, tiedän minne ei kannata mennä.

Asiaan: Tavoitteeni on pudottaa 15 kiloa vuoden loppuun mennessä. Tällöin olisin esimmäistä kertaa elämässäni rajojen "normaali paino" sisällä.

Painontarkkailua

Aloin reilu puoli vuotta sitten lokakuussa merkkaamaan painoni ylös kerran viikossa, joka torstaiaamu herättyäni vessassa käynnin jälkeen. Muuten en varsinaisesti muuttanut ruokavaliossani (tietoisesti) mitään, mutta varmasti painon kirjaaminen ylös sai minut alitajuisesti kiinnittämään enemmän huomiota, mitä suuhuni laitan. Vuodenvaihteessa aloittamani herkkulakko auttoi eittämättä käyrän laskemisessa, mutta kuvaaja oli ihan kiva jo ennen sitä. Helmikuun loppuun mennessä multa oli lähtenyt huomaamatta jo viisi ja puoli kiloa. Painonpudotuksen vauhti ei ehkä päätä huimaa (tai en tiedä), mutta enpä mä sen eteen mitään oikeastaan tehnytkään. Kävin toki treeneissä useamman kerran viikossa mutta sehän nyt on vaan kivaa ja sitä tekisin muutenkin. Lisättäköön vielä, että käyrän alkupäässä paino oli aivan huipussaan, suurempi kuin tätä blogia aikoinaan aloittaessa.

Maaliskuun tienoilla kuitenkin kurssi kääntyi ikävästi. Talvilajien loputtua tilalle ei tullutkaan korvaavia kesälajeja, joten ilmeisesti pääsin pulskistumaan takaisin normaaleihin mittoihin. (Eipä sillä, että peilistä mitään eroa olisin missään vaiheessa huomannutkaan.) Erinäisistä haavereista ja osittain myös omituisesta motivaation puutteesta johtuen en mennytkään heti lumien sulattua futistreeneihin. Itse asiassa en ole käynyt yksissäkään futistreeneissä vielä tähänkään päivään mennessä. Toisin sanoen en ole kolmeen kuukauteen evääni liikuttanut yhtään mihinkään suuntaan, jollei ratsastusta lasketa. (Ja kuulostaakseni radikaalilta, vaikka tiedänkin hevosen laittaneen minut todella koville ja minun toisinaan kuluttaneen kaloreita paljon enemmän kuin jollain juoksulenkillä, sitä ei nyt lasketa.)

Pienoisen takapakin jälkeenkin trendi on laskeva (tämähän on helppo säätää asetuksista omiin tarpeisiin sopivaksi, ts. näyttämään hyvältä), enkä aio vaipua synkkyyteen. Koska jalkapalloilu tullee jatkossakin jäämään toistaiseksi vähemmälle, on keskityttävä pyöräilyyn, kävelyyn, uintiin ja ruokavalion siistimiseen. Mistähän näistä aloittaisi. (Ja milloin?)

Tuskainen cooper

Käytiin parin futisjengiläisen kanssa rykäisemässä cooperit Eltsun kentällä. Mun odotukset ei olleet kovinkaan korkeat oman tulokseni suhteen. Muistelin, että viime kesänä ja syksynä, kun lenkkeilin edes silloin tällöin, kilometriajat olivat aina jotain kutosen ja seiskan väliltä. Täten en nytkään – tai nyt varsinkaan, kun en ole lenkkiä juossut miesmuistiin - odottanut saavani edes kahta tonnia rikki. Oletin tuloksen olevan sysipaska, ehkä jotain 1500:n ja 1800:n väliltä.  

Juokseminen oli tosiaan silkkaa tuskaa ja kärsimystä. Jossain vaiheessa alkoi vasempaan kylkeen sattua niin, että pelkäsin saavani vähintään rytmihäiriöitä, jos nyt tätä jatkan. Olikin pakko ottaa muutama kävelyaskel ja puuskuttaa välillä. Mielessä kävi myös, että mielummin luovutan enkä ota lainkaan tulosta kuin kerron valmentajille, kuinka huonosti suoriuduin. Salakavalasti kuitenkin Endomondo ilmoitti aikaa kuluneen jo 11 minuuttia, joten sinnittelin räkä poskella vielä viimeiselle suoralle pienen loppuspurtin.  

Just ehin saamaan viisi kierrosta täyteen ja muutamat kymmenen metriä siihen päälle. Yllätyin positiivisesti, että sain edes sen kaksi tonnia rikki, vaikka ei tästä tuloksesta varsinaisesti ylpeä voi olla. Endomondo tiesi kertoa, että tähänastisen lenkkeilyni perusteella paras "cooperaika" on ollut aika tasan tarkkaan vuosi sitten Berliinissä juoksemallani lenkillä, jonka perusteella olisin saavuttanut noin sata metriä pidemmän matkan. Aika lähtökuopissa ollaan siis kevään jäljiltä. Taas.

Wikipediastakin löytyvän taulukon mukaan mun kunto on ikäisteni naisten keskitasoa. Läski mikä läski. Kuukauden päästä on uus cooper ja silloin menee ainakin 2200 rikki, jolla pääsee jo pykälän ylöspäin 'hyvän' puolelle.

Ulkofutiskausi avattu!

Mulla on uusi futisjengi. Oon liittymässä siihen näiden kahden vanhan, mustan ja valkoisen lisäksi. Koska tällä uudella on saman värinen pelipaita kun toisella edellä mainituista, kutsun tätä vaikkapa punaiseksi. Punainen on mulle melko tuttu jengi jo ennestään, sillä se on treenannut valkoisen kanssa paljon yhdessä jo parin vuoden ajan. Mä oon pitkään sivusta kattellut ja fanittanut punaisen meininkiä ja kun uusien pelaajien värvääminen tuli puheeksi, sanoin olevani mielelläni myös käytettävissä. 

"Punkun" kevät alkoikin eilen, kun sovittiin pahimpaan futishinkuun extempore-sunnuntaitreenit. Pallokenttä oli vihreänä ja kentien pääsiäisen ansiosta siellä oli myös hyvin tilaa. Pelasin ekaa kertaa ulkona tänä keväänä peräti ihan sortseissa! No joo, oli mulla leggarit alla, mutta lämmin tuli! Meitä oli tosi pieni porukka paikalla, mutta oli ihan loistavat pikkupelit ja hyvin sai hienkin pintaan. Paukutin maalejakin pari hatullista ja lähdin hymyssä suin kotiin. 

TERVETULOA IHANA RAKAS FUTISKAUSI 2013!

Kolmen kuukauden piina

 En tiedä, olenko koskaan maininnut, kuinka lopetin tupakoinnin kuin seinään vajaat puolitoista vuotta sitten. Takana oli reippaat kymmenen vuotta tupruttelua ja muutama enemmän tai vähemmän epäonnistunut lopettamisyritys. Vuodenvaihteessa olin onnistunut "lopettamaan" siten, että tupakoin ainoastaan alkoholia nappaillessani, ja tätä onnistuinkin pitämään yllä jopa ihan kesään asti. Ja ei, alkoholinkulutukseeni ei tullut huomattavaa piikkiä tämän vuoksi. Kuitenkin syksyllä aloin lipsua periaatteestani ja pian huomasinkin tupakoivani taas lähes täyspäiväisesti. Tiesinkin, ettei ongelmaan ole muuta ratkaisua kuin rehellinen nollatoleranssi.

Niinpä tein lupauksen, josta muistin toki uhota erinäisille tahoille kovaan ääneen saadakseni vähän ulkoista painetta: TÄN askin jälkeen mä en enää röökiin koske! Puhtaasti oman itsekurini varassa tästä lakosta lopettamisesta ei olisi tullut yhtään mitään, tarvitsin ulkoista motivaatiota onnistuakseni. Ja tässä ollaan, vuosi ja viisi kuukautta myöhemmin: enpä ole henkosta vetänyt ever since. Kukaan ei - tai no, ainakaan itse en - olisi koskaan uskonut onnistuvani näinkin mallikkaasti. Tupakoiminen oli ihanaa ja iltapäiväsavuke kahvin kanssa oli nautinto, puhumattakaan sauhuttelusta terdellä kylmän oluen kanssa... 

Tämän pohjustuksen oli tarkoitus johdatella seuraavaan aiheeseen, oikeammin seuraavaan lakkoon. Koska mä olen selvästi kaikki tai ei mitään -tyyppi, jolla ei itsekuri pelaa nimeksikään, mutta makeanhimo sen sijaan vaikka ihan puhelinluettelolliseksi nimiä, on sanomattakin selvää, että mun suklaalakkoni menisi todennäköisesti putkeen kuin Jeesuksen pääsiäinen. Mä olen monet kerrat yrittänyt vähentää, rajoittaa tai hillitä mun mässäilyä, mutta jos kolme päivää jaksankin, tulee viimeistään darrasunnuntaina, vapaana perjantai-iltana, saunailtana, nimipäivänä tai jonain muuna mättöpäiväksi aivan selvästi tarkoitettuna päivänä vedettyä taas totaaliöverit niiden kolmen kuivankin päivän edestä. Koska tänään tekee niin kovasti mieli, on ihan ok ostaa sipsipussi, suklaalevy, paketti tai pari Ben&Jerryä ja vielä paketti niitä uusia superhyviä Rainbow'n suklaakeksejä, joissa on sisällä mömmöä, ja syödä itsensä pahoinvoivaksi palloksi. Ens viikosta alkaen mä alan syödä terveellisesti. Hyvää vain kerran viikossa. Ja sama toistuu. Uuudestaan. 

Ja uudestaan.

Ja uudestaan..

Ja uudestaan..

Koska on nähty, ettei tähän ole tulossa muutosta, ja etten mä oikeasti pysty hillitsemään halujani, on pakko palauttaa mieliin tuo yllämainittu tarina siitä, kuinka mä pääsin tupakasta eroon: totaalilakolla. Nollatoleranssilla. Vakautumuksellisella kieltäytymisellä. Natsimeiningillä.

Tarkoitus ei tokikaan ole viettää loppuelämää ilman namskuja, mutta vedin hatusta jonkun kivalta kuulostavan kolmen kuukauden aikarajan, jonka lähtölaskenta alkoi kutakuinkin maaliskuun puolessa välissä. Kohta kaksi viikkoa siis menty jo, ja täytyy sanoa, et eihän tää kivaa ole. Joka päivä ajattelen sitä hyvää Lidlin vaniljavanukasta, joka maistuu taivaalta ja ihan vähän suklaata tai suklaakeksejä ja vaniljajäätelöä kinuskilla ja saksanpähkinöillä. En samalla tavoin kieriskele tuskissani kuin silloin tupakointia lopettaessani, jolloin hampaanjälkiä löytyi ympäri nyrkkiä ja sisään ja ulos hengittäminen oli joskus todella huomiotaherättävää. Nyt lähinnä surettaa ja on ikävä jotain hyvää naposteltavaa, olo on levoton kun ei voi kaapilta mitään hyvää hakea, jugurttikin alkaa tulla korvista ulos.

Ensi kesään, rakkaat!

Kielto koskee siis kaikkea makeaa jälkkäriksi laskettavaa. Itselleni tuo käytännössä meinaa luopumista suklaasta ja suklaakekseistä, jäätelöstä ja muista jälkkäreistä. Ainoat poikkeukset on UniCafén lounaalla mahdollisesti hernekeiton kylkiäisenä tuleva pannari hillolla sekä tarvittaessa kaakao, jota nyt ei tule tosin muutenkaan juotua kovin usein. Stevialla maustettua naturellijugurttia saa syödä ja sitä onkin tullut syötyä. Ensi viikonloppuna hautajaisissa tyydyn kahviin ja pikkusuolaisiin. Kesäkuun puoleen väliin asti on siis tarkoitus todistaa itselle, että ilman hyvääkin voi olla kivaa, ja että elämästä voi nauttia myös nauttimatta suklaata ja jäätelöä. Tai vaihtoehtoisesti kumota väite.

Katotaan päästäänko sinne asti.

Tästä alkoi kevät!

Olen palannut normaaliin päivitysrytmiini ja syksyn postausta ja talven postausta seuraa nyt luonnollisesti – tadaa! – kevään postaus! Alkuvuoden urheilut meni pääasiassa jäällä, satunnaisia ratsasteluja ja jalkapalloiluja (no, ihan muutaman futsal- ja salibandymatsin lisäksi) lukuunottamatta oon käynyt tanssitunneilla ja muuten onkin lähinnä jääpalloiluksi menneet nämä pari kuukautta. Tai no, enhän mä toki mitään pelata osaa, mutta oon käynyt kattomassa ku muut pelaa ja vekkulisti sotkemassa muitten treenejä.

Jokin aika sitten luisteltiin kevään vikat treenit ja lauantaina olikin aika käydä katsomassa bandyliigan finaalia, jossa HIFK vei mestaruuden ja Porin Narukerä jäi hopealle. Hehhe, sitähän toki juhlittiin siinä lauantain ja maanantain välisenä yönä, kunnes tänään oli vihdoin jonkinlaisen ryhtiliikkeen aika nostaa päätään. Takana on lomaviikko myös opiskeluista ja näitä kelpo tekosyitä juhlia ties mitä kavereiden piirisarjaotteluiden voittoja (tai tappioita) onkin sitä myötä puskenut ilta jos toinenkin.

Olikin jo ihan voitto raahata itsensä turmioviikon jälkeen edes yhdelle luennolle ja hoitaa vastenmielisiä pakollisia käytännön asioita puhelimitse. Kuitenkin iltapäivällä etsittyäni ensin puolisen tuntia lenkkarilleni pölyistä partneria onnistuin raahaamaan äässini lenkkipolulle -krhm!- ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Aurinko paistoi ja – mitä nyt hiihtäjiä oli liikkeellä kuin Vasaloppetissa konsanaan – fiilis oli todella keväinen. Tästä alkoikin mun pieni välikausi: jääpallo loppui ja futis alkanee vasta kuukauden päästä, joten on keksittävä muuta urheilua tähän kevään turhakelovin täytteeksi. Ehkä mä sen kuukauden jaksan taas käydä lenkkeilemässä pari kertaa viikossa. Ja jos vaikka jo sinne salille...

Jäällä

Kuten aiemin jo mainitsin, mulla on alkuvuodesta alkamassa muutama uusi harrastus, joista ensimmäisen aika koitti viikonloppuna: JÄÄPALLO! Minut innosti sekaantumaan tähän herrasmieslajiin eräs futiskaveri, joka kertoi aloittaneensa lajin vastikään ja vakuutti, että tähän naisten joukkueeseen olisivat uudet pelaajat erittäin tervetulleita aiempaan pelikokemukseen katsomatta. Lupasin harkita asiaa vuodenvaihteen yli, mutta käytännössä olin tehnyt päätökseni jo ennen joulua. Niinpä googlasin vähän faktoja ja sain sovittua joukkueen yhteyshenkilön kanssa saapuvani seuraavin treeneihin erään toisen kaverini kanssa, joka hänkin riemukseni innostui jääpallosta heti aikeistani kuultuaan.

Niinpä lauantaiaamuni alkoi alkoi kello epäinhimilliset 6.30, kun silmät solmussa könysin keittiöön syömään edellisenä iltana valmiiksi kyhäämiäni aamiaisleipiä ja napsautin päälle levyn, jossa odotti mutteripannu valmiiksi ladattuna. Luistimet matkaan, huppu korviin ja ulos pakkaseen kohti tuntematonta.

Lohiruisleivät klo 06:53

Mulla ei toistaiseksi ole hokkareita (tai oikeastaan yhtään minkäänlaisia luistimia), mutta onnistuin saamaan kaverilta onneksi sellaiset lainaan. Loput kamat (kypärä, maila, polvisuojat, housut) sain lainattua paikan päältä. Ekoissa treeneissä meininki oli aika vapaamuotoista ja me bongattiinkin joku jääpallon tekniikkakoulu kentän toisesta päästä, johon mentiin mukaan muiden naisten pelaillessa miesten kanssa toisessa päässä. Siellä me sitten harjoteltiin syöttelyä ja pujottelua muutaman 10-vuotiaan pojan kanssa ja lopuksi vähän pelattiinkin, jolloin pääsin tekemään jo pari maalia. :)