Hetkeä myöhemmin...

No niin, mun kahden kuukauden hetkeni oli siinä, ja enhän mä enää muista, miten sitä selkää uitiin...

No, koko uintikurssi koki pienen kaltoinkohtelun, kun en lopulta viimeisille tunneille päässytkään. Yksi tunneista peruttiin jo järjestäjän toimesta, kun osui juhannukselle. Sitten siinä oli kaikennäköistä häslinkiä, oli koiranpentuja ja välttämättömiä menoja ja ero poikaystävästä. (Tähän kaikkea vuodatusta ja tilitystä ja valitusta...) Urheilu on kuitenkin maistunut ihan mukavasti koko kesän ajan, joten siinä mielessä hyvällä mallilla ollaan. Vaakaa en ole nähnyt moneen kuukauteen, poislukien sen uimastadionin pukuhuoneessa tapaamani vanhanaikaisen vaa'an, jota en lopulta osannut käyttää. Väitän kuitenkin, että hyvin käytiin suopeammissa lukemissa tuossa keskikesällä. Nyt on taas taidettu ottaa senkin edestä takaisin oikein kunnon hälläväliä ja ranteet auki -asenteella.

Briefly: futista on tullut kesän ajan (poislukien pari viikkoa, kun polvi vaivasi) pelattua noin kahdesta viiteen kertaa viikossa ja se on maistunut suhteellisen hyvin. Yksi voitto ollaan taidettu napata sekä valkoisen että mustan kanssa ja treeneissä on ollut kivaa, mutta ihan taas viime aikoina on raha- ja muiden ahdistusten myötä tullut fiilis, ettei futiskaan oikein kulje. Matsiin tekisi mieli jättää menemättä, kun olen henkisesti hävinnyt jo ennen kuin menen kentälle. Tiedostan kuitenkin, että tämä on (toivottavasti) vain väliaikainen suvantovaihe, ja kohta alan saamaan taas nautintoa siitä, mitä eniten rakastan: jalkapallosta.

Pyöräiltyä on tullut ihan kiitettävästi. No - jos ei kiitettävästi, niin ainakin odotetusti. Bussilippuun ei ole rahaa, jolloin matsiin, tallille, treeneihin, tapahtumiin, jopa baariin tulee lähettyä pyörällä. En edes tajua, kuinka olen tullut toimeen silloin, kun en sellaista omistanut. Kesän aikana olen pyöräillyt kilometreissä vain reilut 400, mutta toisaalta, kun Kilometrikisan tavoitteeni oli syyskuun loppuun mennessä 500 kilometriä, väitän, etten ainakaan realistisesta tavoitteestani jää.

Heinä-elokuun vaihteessa tuli käytyä myös ratsastamassa sen yhden kymppikortin verran, ja täytyy kyllä sanoa, että sitä puuhaa mulla tulee aivan mielettömän ikävä. Nyt köyhäksi opiskelijaksi ryhtyessäni mulla ei taida olla mitään toivoa löytää rahoja ainakaan viikottaiseen tuntiin, mutta pitää elätellä toiveita, että viimeistään keväämmällä sitten.. Tai aina silloin tällöin.. Tai jotain.

Muutamat kerrat olen käynyt iltarasteilla kokeilemassa suunnistusta, jonkin verran alkukesästä uimassa, futistreeneihin sisällytettynä nauttinut lihaskuntotreeniä ja kerran on käyty jo testaamassa uusia tennismailoja. Juoksuohjelmassahan pääsin jo siihen vaiheeseen, että ylitin (mulle, ei ehkä oikeille lenkkeilijöille) maagisen viiden kilometrin rajan, mutta sitten jotenkin romahdin ja lenkkeilyä seurasi yli kuukauden tauko. Tuo tauko päättyi vasta eilen illalla, kun puolenyön aikaan havahduin, että perkele, mun on lähettävä NYT sinne fakin lenkille tai en koskaan onnistu. Ja niin mä lähdin.

Selvähän se oli, että jouduin koko homman aloittamaan uusiksi, mutta mitä sitten? Mahduin vielä trikoisiini ja laitoin musat soimaan. Menin hiljaisella pururadalla rauhallisia lyhyitä pätkiä, vuoroin kävelyä, vuoroin hölkkää - ja nautin. Säännöllinen muu liikunta oli kuitenkin pitänyt sen verran välttämättömintä kuntoa yllä, että jaksoin paljon paremmin kuin suunnittelin. Lopuksi kävelin  juoksurataa ympäri monta kierrosta, kun en lopettaakaan malttanut. Innostuin jopa juoksemaan viimeisen reippaan 400-metrisen. Tsiigailin tähtitaivasta, näin mielettömän tähdenlennon ja toivoin kauniita asioita. Mietin ihmeissäni, missä olen ollut kaikki nämä illat. Miksi ihmeessä en ole ollut juoksemassa. Lenkkini kesti vain 35 minuuttia, mutta teki niin hyvää mulle ennen kaikkea henkisesti, että todellakin päätin palata juoksukenkiini tulevinakin iltoina. Kerrankin mulla oli olo, että todellakin tahdon lenkille!