Vihaan tanssia

Huhhuh.

Löysin lajin, johon mua ei TODELLAKAAN ole luotu. Jota harrastaessani tunnen olevani sammakko pullataikinassa, niin paljon mä sinne kuulun. Olen pitkään haaveillut meneväni tanssitunnille, jollekin kivalle, sen enempää en osaa lajia määritellä. Syksyllä päästyäni opiskelemaan hankkiuduin taas innosta puhkuen Unisportin asiakkaaksi, mikä avasi mulle mahdollisuudet harrastaa vaikka mitä kivaa. Tanssi oli tietysti yksi näistä. Jokin aika sitten kävin kokeilemassa Happy Dance -nimistä tuntia, jonka olin joskus kauan sitten todennut näyttävän hauskalta. Ekalla kerralla olin tietysti pihalla kuin vanha navetta, mikä nyt ei ollut mikään yllätys, kun kaikki muut osaavat koreografiat ennalta ja minä en. (Tosin onneksi mukana oli muutama muukin ekakertalainen.)

Kuva: weheartit

Tokan kerran jälkeen fiilis oli ensimmäisen lauseen kuvailema. Olo ei siis todellakaan helpottanut, päinvastoin. Nyt tuntui, ettei mikään onnistunut, olin jäkyttävän kömpelö - liekö johtunut kuun kierrosta vai mistä - enkä onnistunut nappaamaan kiinni oikein mistään kohtaa. Happy dance -tunnilla tanssitaan erilaisia sekalaisia tanssityylejä, öh, en tosin niitä osaa sen kummemmin nimetä, koska en tanssilajeja sattuneesta syystä juuri tunne tai oikeastaan toisistaan pahemmin edes erota. Toisissa veivataan enemmän, toisissa vähemmän. Joissakin pompitaan ja tömistellään, eräissa liikutaan hienovaraisemmin ja hitaammin. Toiset mennään kengät jalassa, toiset paljain jaloin ja yhdessä kiehnätään lattialla. Mutta tosiaan, tunsin itseni tuolla elämäni toisella tanssitunnilla (tai no kolmannella, jos se yksi neljän vuoden takainen yksittäinen afrotanssitunti, joka oli kyllä mielestäni täyttä humpuukia, lasketaan) niin jääkiekkoilijaksi kuin vain tuntea voi, vaikken koskaan ole jääkiekkoa pelannut. Nyt vain tuntui, että voisin olla siinä aika hyvä. Ainakin aika paljon parempi kuin tässä.

En kuitenkaan sallinut itseni luovuttaa, vaan varasin kaikesta huolimatta saman tien paikan seuraavan viikon tunnille. Helvetti mä opin tän vielä. Ja kuinka ollakaan, kolmannen kerran jälkeen mun fiilis oli jo aivan toinen. Mä onnistuin kuin onnistuinkin viimein pysymään koreografioissa mukana ja uskalsin jo olla ihan eri tavalla messissä, liikkua ehkä jo vähän rohkeammin ja kokonaisvaltaisemmin enkä vain heilutella käsiä ja jalkoja. Ja sehan alkoi jo olla kivaa! Lisäksi mun kolmannella kerralla aloitettiin eräs uusi tanssi, jolloin mä en enää ollutkaan muihin verrattuna se, joka ei osaa, vaan yksi muista, täysin samalla viivalla muiden tanssijoiden kanssa. Pian mun ei enää edes tarvinnut tuijottaa muita tanssijoita tai ohjaajaa, kun mä osasin jo tansssit itse ulkoa. Ja hitto, tämähän on melkein yhtä hauskaa, kun etukäteen epäilin. Happy dance -tunnista tulikin mulle jokaviikkoinen kiinteä meno.

Melkein voisin jo sanoa, että rakastan tanssia.