Eihhelev...!

Tiettekö ku elämässä tulee niitä sellasia rajapyykkejä vastaan? Niitä, jotka saavutettuaan tajuaa tulleensa johonkin pisteeseen, joka avaa ehkä uuden oven elämässä, tuo tavallaan autuaan fiiliksen, mutta myös uusia haasteita ja - ennen kaikkea - uusia velvollisuuksia. Täysi-ikäisyyden saavuttaminen, ajokortin saaminen, valmistuminen, naimisiinmeno, ensimmäinen vakituinen työpaikka, esikoisen syntymä, mitä näitä on...

Mä ylitin tänään sellaisen rajapyykin. Mä saavutin jotain sellaista, mitä en olisi ikinä tämän elämän aikana ainakaan ihan hevin uskonut saavuttavani. Jotain, josta me ollaan korkeintaan poikaystävän kanssa vitsailtu, että kohta sinäkin. Jotain sellaista, joka totaalisesti avasi mun silmäni todellisuuteen, iski vasten kasvoja todempana kuin olisin koskaan osannut kuvitella.

Mä kellotin yheksänkyt (90) kiloa. Yhdeksänkymmentä. Mä olen nyt virallisesti läski.
Mä en enää voi ikinä kellekään myötää, paljonko mä oikeasti painan. Seiskytneljä.. jos joku kysyy. Oikeesti. Mitä tässä vaiheessa enää tehdään? Kun painetaan 90 kiloa?

No joo, oikeestaan tää tuntuu nyt jo ihan tutulta olotilalta. Ikään kuin mä olisin aina painanu nää samat 90 kiloa. Mä en ees muista, miltä tuntui punnita aamupainoksi vaikka 86. Mä oon todennut, että kyseessä ei ole mittavirhe, vaan mun todellinen paino. (Mä oon silti edelleen ihan varma, että kukaan mun tutuista ei usko mun painavan yheksääkymmentä kiloa.) Kuitenkin nyt oon päättänyt, että enää en odota, että mun paino lähtee tästä putoamaan ja normalisoitumaan, kun mä kuitenkin vietän niin kauhean aktiivista ja liikkuvaista elämää tai kun mä voin ihan hyvin kyllä syödä yhen tai kaks Ben&Jerryä viikossa (kaiken muun paskan lisäksi), koska kuitenkin pyöräilen töihin.. en ehkä huomenna mut joku päivä. Mä oon sanonu laihtuvani viimeiset neljä vuotta. Tai siis viimeiset, no, monta vuotta, mutta viimeiset neljä vuotta on menny sellaisten vakuuttelujen saattelemana, että itteänikin oksettaa.

Nyt kuitenkin alkaa semmonen aikakausi, ettei selittelyille jää enää minkäänlaista sijaa. Mä laitan tänne ylös ne faktat, jotka saavat mut ymmärtämään, miksi mä olen tällainen possu. Kun mä näen mustana valkoisella, miten paljon paskaa mä syön joka hetki, kun valvova silmä välttää, tai aina vaikkei vältäisikään, ja miten paljon mä tuhoan elimistöäni ja elämääni luistamalla kaikesta liikunnasta, vaikken oikeastaan edes halua luistaa siitä, mä ehkä tajuan jossain vaiheessa, että kohta on liian myöhäistä tehdä asialle enää mitään. Tai ainakin hyvin paljon vaikeampaa, sillä kohta mä en ole enää enää nuori. Kohta mä olen aikuinen, jolla aineenvaihdunta hidastuu ja mitä kaikkea kamalaa ne sanookaan tapahtuvan.

Nyt on se hetki, kun mä otan itteäni niskasta kiinni ja nöyryytän itseäni laittamalla kaiken paskan esille tänne blogiin, sillä sen nöyryytyksen mä todellakin olen ansainnut. Sen on saatava mut tajuamaan, että tästä ei tätä vauhtia tule yhtään mitään. Mä tulen todellakin loppuelämäni olemaan tällainen semisti punkero. Jos tosiaan niin valitsen.

Saa nähdä, valitsenko.