Futista jee!

Valkoisella oli eilen matsi. Sillä oli itseasiassa jo viikko sitten matsi, johon menin aika kylmiltäni, mutten viitsinyt siitä mitään kirjoittaa, koska en halunnut muistaa koko matsia. Olin NIIIIN paska, että hävetti. Olin puolustajana ja tein yhden järjettömän mokan, josta vastustaja tasoitti pelin 1-1:een. 1-2-maalin aikaan olin itse vaihdossa, mutta koin silti, että oli tasan mun syytä, että lopulta hävittiin. Enkä varmana mene enää ikinä kentälle.

No, eilen oli uusi matsi taas ja olin taas pakkina. En erityiseti pidä siitä pelipaikasta, koska en koe olevani siinä kovin hyvä tai varma, mutta toisaalta yhtä susi olen loppujen lopuksi millä tahansa pelipaikalla. Tällä kertaa kuitenkin olin ihan tyytyväinen, että sain jäädä alas kökkimään, koska juoksukunto ei ole mikään parhain. Onneksi oli vaihtomiehiä. Ja taas hävittiin. Matsin jälkeen mentiin läheiselle terassille, mutta minä tavoistani poiketen tyydyin kokikseen (oho!) haaveissani jaksaa vielä illalla lenkille.

Matsiin ja takaisin tuli poljettua yhteensä 15 kilometriä. Menomatkalla koko v*n matka tuntui olevan ylämäkeä ja hanurista, mun kuola pärskyi voimakkaassa vastatuulessa kirosanojen saattelemana ja koko pyöräily tuntui sillä hetkellä olevan kusisinta paskaa ikinä. En aikonut enää ikinä polkea yhtään mihinkään, mutta kotimatka olikin jo hiukan leppoisampaa rullailua. Ainoastaan ihan loppumatka oli tuskaista, mutta siinä vaiheessa olin jo niin sisuuntunut, että jokainen ylämäki oli vain haaste, josta mentiin voitokkaasti yli. Asun sellaisessa kohtaa, että huolimatta siitä, mistä suunasta tulen kotiin, viimeinen kilometri on aina lähes pelkkää ylämäkeä. Siksipä vien aina pyörän kellariin puolikuolleena voittajana.

Illalla jaksoin kuin jaksoinkin vielä juoksuohjelman mukaiselle lenkille:

Juokse  7½ min. Käänny pitämättä taukoa ja juokse 7½ min kotiin.

Ehkä mehut oli futiksen ja pyöräilyn jälkeen jo aika lopussa, sillä oli siinä ja siinä, että jaksoin lönköttää loppuun. Käännyin 7:40 kohdalla ja hölkkäsin takaisin samaan kohtaan, mistä aloitin. Näissä hiton vuoristomaisemissa takaisin tullessa oli vähän enemmän ylämäkeä, joten paluumatkassa kesti vähän kauemmin. Aikaa meni 16:24 ja matkaa mahtui siihen vaatimattomat 2,26 kilometriä. Aika hissukseen himmailtiin varsinkin ylämäet.

Jalkavaivat alkavat siis olla taas toistaiseksi historiaa, pehmeällä tekonurmella kirmaillessa ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia, enkä lenkkipolullakaan enää muistanut, että jalka olisi ollut kipeä. Toivottavasti ne nyt myös pysyvät poissa.